Kohti romahdusta ja sen yli

Hei, täällä ollaan taas! Hiljalleen palailen rutiineihin ja liikunnan pariin.

Eihän se elämä aina menekään niin kuin haluaisi tai olisi suunnitellut.. Sen sain taas kokea keväällä ja kesällä. Suunnitelmana oli toteuttaa 10 viikon treeniohjelmaa, löytää keinoja hyvinvointiin ja tehdä töitä loppuvuoden tavoitetta kohti. Ja kyllä, keväällä tämä kaikki tuntui täysin mahdolliselta, ja tie tavoitteen saavuttamiseen tuntui hyvinkin selkeältä, kunnes pala kerrallaan kaikki romahti.

Toiveet olivat kovat koronasta toipumiseen, olinhan sairastanut sen jo alkuvuodesta, tosin melkoisen rankkana kaksiviikkoisena. En voinut ymmärtää, miten sykkeet voi olla rauhallisesti kävellessä 180:n lukemissa. Kilometrin työmatkaa kävellessä Polar välkkyi jatkuvasti punaisella, ja kävi jo mielessä, että kellossa oli vikaa, kun en vaan halunnut hyväksyä jälkitautien vaikutuksia. Tässä vaiheessa toipumista oli kuitenkin kestänyt jo kolme kuukautta. Hengitys oli vieläkin vaikeaa, mutta siihenkin kummasti tottui ja töitä pystyi tekemään normaalisti.

Alkuvuoden autokolarin jälkeinen kuntoutus alkoi. Iso helpotus oli ollut se, että mitään ei leikata, ja pitkällä fysioterapialla edetään. Ei ollut mikään helpoin lähtökohta aloittaa kuntoutusta, edelleen se koronan vaikutus taustalla, kipuja oli paljon, ja yöunet oli mitä sattuu siihen aikaan. Tuskainen oli alku kuminauhajumppien kanssa. En ollut koskaan tuntenut itseäni niin heikoksi, mutta tein treenin päivittäin, tai välillä itkin ja tein, ja se tuotti tulosta. Tärkeintä tässä oli se, että joku sanoi mitä pitää tehdä, ja jaksoi muistuttaa, että olin ollut kolarissa, eikä silloin voi pystyäkään kaikkeen mitä mieli jo kovasti haluaisi. Itselleen sitä oli kovin vaikea myöntää.. Miksi ei muka pysty..? Opettelen tätä edelleen..

Yksi suuri tekijä tässä kaikessa oli myös henkinen jaksaminen. Tai sen puute. Työolosuhteet alkoivat näyttää todellisuuttaan, ja taakka alkoi kasvaa melkoisen suureksi, enkä edes ollut ainut siellä, kuka koki näin. Alkukesästä minulle annettiin työpaikkailmoitus kuin hopeatarjottimella nenän eteen. En ollut tilanteesta huolimatta edes etsinyt uutta työpaikkaa, mutta sanat ”hae tänne, siinä on sulle työpaikka” olivatkin alku jollekin uudelle ihanalle. Laitoin hakemuksen menemään viime hetkellä ja seuraavana päivänä olikin jo viesti kutsusta haastatteluun. Kävin haastattelussa, pari puhelua, ja sopimus oli allekirjoitettu. Kaikki tapahtui viikossa, enkä oikein edes ehtinyt jännittää tai miettiä. Joskus täytyy vaan uskaltaa heittäytyä tuntemattomaan ja antaa elämän kantaa.

Kesä meni totutellessa uusiin työpaikkoihin, tutustuessa henkilökuntaan ja opetellessa uusia juttuja. Nyt alkaa olla tunne, että saa rutiineja käyntiin ja arjen saa taas rytmitettyä. Kuntoutus on edennyt ja liikunta on lisääntynyt. Olo on rauhallinen, ja mieli on taas kirkkaampi. Enpä olisi uskonutkaan, millainen henkinen helpotus tulee työpaikan vaihdoksesta! Taas tuli todistettua miten tärkeää on voida työskennellä terveessä työympäristössä, ja tätä haluan viedä eteenpäin myös omille tiimeilleni.

Mukavaa olla taas kirjoittamassa ajatuksia ja tuntemuksia sanoiksi. Nyt vaan kohti uusia rutiineja ja hyvinvointia! Pidetään huolta itsestämme.

Do things that make you feel good:

body, mind, and soul.

– Hanna